selkkaus (39)
| Taivutus | ||
|---|---|---|
| sijamuoto | yksikkö | monikko |
| kieliopilliset sijamuodot | ||
| nominatiivi | selkkaus | selkkaukset |
| genetiivi | selkkauksen | selkkausten selkkauksien |
| partitiivi | selkkausta | selkkauksia |
| akkusatiivi | selkkaus; selkkauksen |
selkkaukset |
| sisäpaikallissijat | ||
| inessiivi | selkkauksessa | selkkauksissa |
| elatiivi | selkkauksesta | selkkauksista |
| illatiivi | selkkaukseen | selkkauksiin |
| ulkopaikallissijat | ||
| adessiivi | selkkauksella | selkkauksilla |
| ablatiivi | selkkaukselta | selkkauksilta |
| allatiivi | selkkaukselle | selkkauksille |
| muut sijamuodot | ||
| essiivi | selkkauksena | selkkauksina |
| translatiivi | selkkaukseksi | selkkauksiksi |
| abessiivi | selkkauksetta | selkkauksitta |
| instruktiivi | – | selkkauksin |
| komitatiivi | – | selkkauksine- + omistusliite |
| vartalot | ||
| vokaalivartalo | selkkaukse- | |
| heikko vartalo | - | |
| vahva vartalo | - | |
| konsonantti- vartalo |
selkkaus- | |
Sana on johdos murresanasta selkka ja tämän johdoksesta selkata. Selkka merkitsee sekaannusta ja sekasortoa ja sen johdos selkata sotkea, sekoittaa, puhua sekavia. Sanavartalo on äänneasultaan kuvaileva ja sillä on saatettu alun perin jäljitellä sekavaa puhetta, josta käytetään myös nimitystä solkkaaminen. Suomen kirjoitetussa kielessä selkkaus mainitaan varhain ainakin G. E. Eurénin Suomalais-ruotsalaisessa sanakirjassa, joka julkaistiin 1860.[1]
|
|
kahakka, mittelö, rettelö, riitaisuus, välikohtaus
lakkoselkkaus, rajaselkkaus, tulliselkkaus, työselkkaus